Menettämisen Pelko

Menettämisen pelko on asia mitä varmasti moni ihminen joutuu jossain elämänsä vaiheessa käsittelemään. Joillakin pelko voi tuhota jopa parisuhteen.

Kun muistelen omaa lapsuutta ja nuoruutta, niin menettämisen pelko on ollut jo silloin läsnä. Poikaystävät eivät tuolloin olleet vielä kuvioissa mukana, mutta sama pelko on ilmennyt ystävyys-suhteissa. Muistan miten rintaa puristi ja ahdisti, jos joku ystävä halusikin leikkiä kahdestaan jonkun toisen kanssa.

Kyseinen pelko muokkasi myös omaa käyttäytymistä varsinkin ystävien seurassa; suunnaton miellyttämisen tarve. Tämähän myös näkyi ihan omassa vaatetyylissä, joka muokkaantui sitä mukaa miten ystäväpiirikin. Miellyttämisen tarve on onneksi hälventynyt vuosien saatossa.

Nyt aikuisiällä olen päässyt koko ajan enemmän ja enemmän eteenpäin asian kanssa. Toki aikoinaan tämä vaivasi myös omaa parisuhdetta, mutta nykyisin olen oppinut kokonaan uuden ajatustavan. Tällä hetkellä uskon, että asiat tapahtuu jos on tapahtuakseen. Turha sitä on ennakkoon murehtia ja pelätä. Luotan myös herra x:ään 110 %, jonka takia kyseistä pelkoa ei ole ollut suhteessamme ollenkaan.

Oudointa on, että pelko ilmenee tänä päivänäkin vielä ystävien kohdalla. Vaikka mulla on sydänystäviä kahdenkymmenen ja kymmenenkin vuoden takaa, niin silti sydän jättää lyönnin välistä, jos viesteihin ei heti vastata tai jos näkeminen venyy. Hauskintahan tässä on se, että itse en ikinä vastaa viesteihin heti. 😀 Tiedän kyllä järjellä ettei ystävät vain yhtä äkkiä katoa, mutta nuoruudesta tuttu fiilis puskee vain läpi. Varmaan tämän takia haluan myös nähdä ystäviä niin paljon. He vaan ovat niin iso osa mun elämää. <3

En yhtään tiedä mistä koko pelko on alunperin lähtöisin. En ole lapsena menettänyt ystävää ja aina mulla on ollut kavereita ja ystäviä. En tiedä onko sillä ollut merkitystä kun oma mummini menehtyi kun olin neljä vuotias. Olin kuulema ollut hyvin läheinen hänen kanssaan. Voihan olla, että se on jättänyt alitajuntaan jonkun jäljen.

Theon syntymän jälkeen pelkotilat ovat välillä menneet ihan uusiin atmosfääreihin, varsinkin äitiyden alkumetreillä. Kauhea pelko, jos Theolle kävisi jotain. Sitä ei pysty edes kuvailemaan miten rakas se oma lapsi on. Ei olisi asiaa mitä en hänen puolestaan tekisi.

Kuvat: Katri Gruner

Oletteko te kokeneet menettämisen pelkoa?

Minkälainen Äiti Haluan Olla

Vanhemmuuden myötä olen miettinyt paljon minkälainen vanhempi/äiti haluan Theolle olla. On paljon asioita jotka olen itse kokenut hyväksi omassa lapsuudessani ja luonnollisesti joitain asioita joita haluan korostaa enemmän.

Ensinnäkin haluan olla äiti, joka asettaa lapselleen rajat. Rajat tuovat lapselle turvallisuuden tunnetta, mutta niiden kanssa tulee aina olla johdonmukainen. Lapsi vain häkeltyy, jos joskus saa tehdä jotain ja joskus ei. Jos kiellän jossain asiassa, niin yritän tehdä kaikkeni, että pysyn päätöksessäni enkä luovuta.

Haluan olla äiti, joka sanoo rakastavansa joka ikinen päivä. Haluan antaa hellyyttä ja vaikka teiniä Theosta se olisi ahdistavaa, niin meillä halataan päivittäin. Teiniangsteista huolimatta se halaus tuntuu kumminkin hyvältä, vaikka sitä ei teinipoika uskaltaisi myöntää.

Äitinä haluan olla se jolle Theo uskaltaa soittaa ja puhua missä tilanteessa tahansa, kellon ajasta riippumatta. Haluan ymmärtää ja auttaa, vaikka yhteisiä sääntöjä olisikin rikottu. Haluan auttaa keksimään ratkaisun yhdessä.

Haluan tarjota Theolle turvallisen ja aktiivisen elämän. Hän saa harrastaa ja haluan, että perheenä teemme yhdessä paljon asioita. Yhdessä tekeminen lähtee ihan perhepäivällisistä sinne kesälomareissuihin. Haluan viedä Theoa huvipuistoihin, tivoleihin, kesäpicnicille, mökille, jalkapallokentälle, luistelemaan, uimaan, jne. Lista on loputon! Olemme herra x:n kanssa todella aktiivisia ihmisiä ja haluamme, että Theollekin tulee ihana aktiivinen elämä. Tottakai pitää osata olla myös kotona ja rauhoittua.

Theo oppi ensimmäisen käsimerkin. 😀

En halua, että Theo kasvaa minuksi tai herra x:säksi, vaan hän saa kasvaa omaksi ihanaksi itsekseen.

Joka päivä ei tarvitse olla rohkea tai reipas, vaan saa myös välillä kiukutella ja itkeä aina kun siltä tuntuu. Se kuuluu normaaliin elämään ja arkeen. Aina ei tarvitse olla hyvä päivä, ei edes lapsella.

Haluan saada hänet ymmärtämään, että maailmassa on miljoonia mahdollisuuksia ja mikään unelma ei ole liian kaukana. Saa ja pitää unelmoida. Jokainen päivä on täynnä mahdollisuuksia ja niihin pitää uskaltaa tarttua.

Haluan olla läsnä. Toivon, että Theo muistaisi lapsuutensa sellaisena, että äiti aina leikki ja oli hassu, antoi paljon rakkautta ja oli ymmärtäväinen, mutta myös oikean tilanteen tullen tiukka.

Haluan äitinä, että lapsestani kasvaa mahdollisimman ehjä ihminen, jotta elämän vastoinkäymiset olisivat vain pieniä kumpuja muuten tasaisessa tiessä. 

 Lue myös: 22 asiaa mitä haluan opettaa lapselleni!