Menettämisen Pelko

Menettämisen pelko on asia mitä varmasti moni ihminen joutuu jossain elämänsä vaiheessa käsittelemään. Joillakin pelko voi tuhota jopa parisuhteen.

Kun muistelen omaa lapsuutta ja nuoruutta, niin menettämisen pelko on ollut jo silloin läsnä. Poikaystävät eivät tuolloin olleet vielä kuvioissa mukana, mutta sama pelko on ilmennyt ystävyys-suhteissa. Muistan miten rintaa puristi ja ahdisti, jos joku ystävä halusikin leikkiä kahdestaan jonkun toisen kanssa.

Kyseinen pelko muokkasi myös omaa käyttäytymistä varsinkin ystävien seurassa; suunnaton miellyttämisen tarve. Tämähän myös näkyi ihan omassa vaatetyylissä, joka muokkaantui sitä mukaa miten ystäväpiirikin. Miellyttämisen tarve on onneksi hälventynyt vuosien saatossa.

Nyt aikuisiällä olen päässyt koko ajan enemmän ja enemmän eteenpäin asian kanssa. Toki aikoinaan tämä vaivasi myös omaa parisuhdetta, mutta nykyisin olen oppinut kokonaan uuden ajatustavan. Tällä hetkellä uskon, että asiat tapahtuu jos on tapahtuakseen. Turha sitä on ennakkoon murehtia ja pelätä. Luotan myös herra x:ään 110 %, jonka takia kyseistä pelkoa ei ole ollut suhteessamme ollenkaan.

Oudointa on, että pelko ilmenee tänä päivänäkin vielä ystävien kohdalla. Vaikka mulla on sydänystäviä kahdenkymmenen ja kymmenenkin vuoden takaa, niin silti sydän jättää lyönnin välistä, jos viesteihin ei heti vastata tai jos näkeminen venyy. Hauskintahan tässä on se, että itse en ikinä vastaa viesteihin heti. 😀 Tiedän kyllä järjellä ettei ystävät vain yhtä äkkiä katoa, mutta nuoruudesta tuttu fiilis puskee vain läpi. Varmaan tämän takia haluan myös nähdä ystäviä niin paljon. He vaan ovat niin iso osa mun elämää. <3

En yhtään tiedä mistä koko pelko on alunperin lähtöisin. En ole lapsena menettänyt ystävää ja aina mulla on ollut kavereita ja ystäviä. En tiedä onko sillä ollut merkitystä kun oma mummini menehtyi kun olin neljä vuotias. Olin kuulema ollut hyvin läheinen hänen kanssaan. Voihan olla, että se on jättänyt alitajuntaan jonkun jäljen.

Theon syntymän jälkeen pelkotilat ovat välillä menneet ihan uusiin atmosfääreihin, varsinkin äitiyden alkumetreillä. Kauhea pelko, jos Theolle kävisi jotain. Sitä ei pysty edes kuvailemaan miten rakas se oma lapsi on. Ei olisi asiaa mitä en hänen puolestaan tekisi.

Kuvat: Katri Gruner

Oletteko te kokeneet menettämisen pelkoa?

Kun Ystävyyssuhteet Muuttuu

Mulla on ollut ilo ja kunnia tutustua elämäni aikana paljonkin uusiin ihmisiin. Osa näistä ihmisistä on ollut ”matkassa” mukana vain vähän aikaa ja osa jäänyt elämääni lopullisesti.

Helsingissä ja Vantaalla asuessani oleni käynyt yhteensä viittä eri koulua, joista muutamasta on jäänyt sydän ystäviä ja lopuista tuttavia. Elämäni aikana olen ollut viidessä vakituisessa työssä ja niistä on jäänyt muutama todella läheinen ystävä.

Eniten kumminkin kavereita ja ystäviä mun elämääni on tuonut fitness-lajissa kilpaileminen. Tästä oli hyvä esimerkki viime vuonna kun lähdimme ystävien kanssa ulos tyttöporukalla, niin mukana taisi olla tasan yksi ystävä, joka ei ollut kisannut joskus. Kyllä se vaan on niin, että samanlainen elämäntapa yhdistää ja paljon. Myönnettäköön, että joukosta kyllä puutui muutama sydän ystävä, jotka eivät vaan päässeet paikalle. Olen nyt raskauden myötä huomannut, että tässäkin tilanteessa se samanlainen elämäntlanne yhdistää myös. On mukava jakaa ajatuksia ystävien kesken jotka ovat käyneet jo raskauden läpi tai ovat samassa tilanteessa. 🙂 <3

Itse olen ystävänä sellainen, että annan samantien melkein kaiken itsestäni. En siis ole kauhean pidättyväinen, vaan puhun asiat suoraan ja pystyn kertomaan hyvinkin henkilökohtaisista asioista aika avoimesti. Olen välillä jopa liiankin suorapuheinen.

Olen muutaman kerran elämäni aikana kohdannut myös harmillisia tilanteita, joissa itselle selviää, että olen pitänyt kaveria ystävänä. Nämä kaksi asiaa nimittäin hämärtyy mulla usein. Siinä ei ole mitään pahaa, vaan se on itselle aina oppimisen paikka.

Moni lajittelee lähipiirin alitajuisesti ystäviin ja kavereihin. Ystäville kerrotaan melkein kaikki ja heihin voi aina luottaa tilanteessa kuin tilanteessa. He ovat tukena elämän joka käänteessä ja heille ei tarvitse selitellä tai perustella omia elämän valintojaan. Hyvät ystävät tottakai haastavat omaa ajatusmaailmaa ja he sanovat suoraan oman mielipiteensä asioista. Vaikka asioista oltaisiin eri mieltä, ei kumminkaan ikinä tarvitse miettiä, etteivät he olisi tukena tiukan paikan tullen. He eivät myöskään ikinä sano ”mitä mä sanoin”.  Ystävien kanssa voidaan käydä jopa kiivaitakin keskusteluja, mutta kumpikin tietää että toinen pysyy vierellä nyt ja aina kaikesta huolimatta. Kaverit ovat taas kavereita eli heidän kanssaan on ihana hengata, pitää hauskaa ja jakaa arkisia kuulumisia. He voivat olla elämässä vain tietyn aikaa tai koko loppu elämän, mutta heidän kanssaan se henkinen ”ylempi yhteys” jää vajaaksi.

Pidän jotenkin aika nopeasti kavereita jo ystävinä, jonka takia muutaman kerran olen joutunut elämässäni pettymään. Tämä on vain ja ainoastaan itseni syytä, koska annan vaan niin nopeasti kaiken itsestäni ja kun minä pidän toista ystävänä, niin hän pitää minua kaverina. Selkeä ristiriita jota ei välttämättä itse edes tajua kuin vasta jälkikäteen.

Viimeksi näin kävi kun sain kuulla olevani raskaana. Muutamaa ystävää en ole nähnyt kertaakaan sen jälkeen kun ilmoitin odottavani lasta. Selkeää syytä tälle ei ole, mutta luulen, että siihen on vaikuttanut se, että elämäntilanteeni muuttui niin rajusti yhtä-äkkiä ja ehkä arvomaailmassa tapahtui jokin muutos siinä samalla. Tämäkin näin jälkikäteen ajateltuna oli ihan selkeä sekaannus, jossa pidimme ystävyyttä/kaveruutta vain eri arvoisena.

Kesti pitkään hyväksyä se asia ja rehellisesti voin sanoa, että kyllä muutamat illat meni itkiessä, mutta ajan kanssa olen oppinut hyväksymään asian ja tästäkin oppinut taas uutta. Kaikkia ihmisiä joita kohtaamme elämässä ei ole vain tarkoitettu jäämään meidän elämään. Arvostan, ikävöin ja muistelen lämmöllä kumminkin kaikkia näitä kohtaamisia, hetkiä ja kaveruussuhteita, jotka ovat opettaneet minulle niin itsestäni kuin ympäröivästä maailmasta.  <3

 

Lue edellinen postaus: Raskauslempinimeni!